Olen auttanut lukuisia ihmisiä toipumaan. Aina hommat ei mene kuitenkaan kuin Strömsössä. Se eit tarkoita mitään lopullisuutta.
Retkahduksen sattuessa on hyödytöntä ruoskia itseään. On hyvä, jos ahdistaa, vituttaa ja kismittää, mutta märehtimisestä ei ole mitään hyötyä.
Retkahdus kuuluu kauas ja tuntuu syvällä
Oma mustavalkoinen ajatteluni retkahduksen suhteen on myös pehmentynyt vuosien saatossa.
Raitistuminen myötä tulee kohdattavaksi oma menneisyys traumoineen, eikä siihen ole olemassa mitään oikeaa formaattia. Olen myös saanut todistaa ”täysin varmasti loppuelämän raittiina” olevia tapauksia retkahtavan jopa parinkymmenen vuoden raittiuden jälkeen. Mielestäni kenelläkään ei ole mitään oikeutta viisastella relapsin kokeneelle. Se on ylimielistä, ja ylimielisyys ei kuulu raittiiseen tai toipuneeseen ajattelutapaan.
Paljon itseruoskimista enemmän yksilö hyötyy siitä, kun analysoi, mitä tapahtui ennen retkahdusta. Koska aina ennen sitä tapahtuu jotain. Retkahdus on oikeastaan pitkän tapahtumasarjan viimeinen osio. Sieltä pohjalta pitäisi pyrkiä välittömästi pois, ja siinä pitää tukea – ei lyödä.
Se, että ymmärtää asian, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ajattelee sen olevan ok. Läheisillä on täysi oikeus asettaa omat rajansa sille mitä hyväksyy.
Mutta siihen sytkäriin
Avullani eräs nuori herra sai raittiudesta kiinni vuosi sitten kesällä. Autoin häntä paljon: sparrasin, coutsasin, mentoroin ja lopuksi järjestin hyväpalkkaisen duunin.
Tämän vuoden loppukeväästä sattui hänen kohdalleen muutama todella suuri vääryys, ja niihin ei ollut vielä työkaluja kohdata yksin, ja hän retkahti.
Lähettelin kesän mittaan tasaisesti viestejä, että kun on valmius, olen täällä. Ja sitten 3kk ja muutamaa katastrofia myöhemmin, sain yhteyden. Siitä alkoi taas intensiivinen auttaminen ja mies saatiin aika nopeasti palautettua ’ruotuun’, eli raittiiksi. Mikään aikaisemmassa raittiudesta ei myöskään ole ollut turhaa. Totesimme yksikantaan, että tärkeintä on nyt työstää triggeröiviä asioita ja toksisuutta ympärillä – ja hän ymmärsi läheisriippuvuutensa. Alkoi todella nopea kuntoutuminen!
Kun hän kertoi kesästään, sanoi hän, ettei muista siitä lähes mitään. Valtaosa jopa hänen vaatteistaan anastettiin, ja hyväpalkkainen duuni, jonka järkkäsin, niin ainoa mitä seitsemästä tonnista jäi jäljelle, oli yksi sytkäri, hän totesi. Sellainen pieni muovinen euron vekotin.
Koostin hänelle tilanteen yhteenvetona ja höystin sen sekä ironialla ja huumorilla. Kerroin, että media haluaa aina tehdä juttuja siitä, kuinka olen pankkiirina sikaillut ja ökytuhlannut: kuitannut yli sadan tonnin hotellilaskun tilattuani ”vähän” Dom Perignionia, ehdottanut syntistä elämää helikopterissa 5th Avenuen yläpuolella kanssamatkustajille, ja yrittänyt kusta ulos samaisesta helikopterista (varmasti joku bänni joskus tullut).
Mutta en tunne ketään muuta, jolla olisi seitsemän tonnin Colt -sytkäri. Sen eteen, että saa konvertoitua koko omaisuutensa yhteen euron sytkäriin muistamatta siitä mitään vaatii jo vähän vaivaa! Respect!
Tositarina kiteyttää, että olemme kohtuuttomia kaikessa.
Kehotin pitämään siitä sytkäristä kiinni ja ottamaan sen esiin aina, kun ympärillä tapahtuu toksisia asioita. Olkoon se hänen suojelusamulettinsa!